Parin vuoden tauon jälkeen piti hakea huopikkaat vintiltä ja ottaa se paksuin villapaita käyttöön. Onhan se hienoa että jos kalenterin mukaan on tarkoitus olla talvi, niin sitten kanssa on! Lumitöitäkin on päässyt tekemään hieman. Märkä lumi kun pitää poistaa portailta ennenkuin se on panssaroitunut muotoon jossa se hyvinkin säilyy juhannukseen. Niitä lumiesteitä ja rännejä kun ei vielä saatu tähän remonttibudjetin vaiheeseen :) Mutta voi kuinka on sielu saanut kauneutta lumesta, jäästä ja illan-ruskoista! Kamerallekin on osa yritettty tallentaa, vaikka minulle on vielä suurta tiedetä ne aukot ja säädöt...Onneksi Jussi on kärsivällinen neuvoja! Tuon Tampereen Riemumessun ja hienon Sorin sirkuksen esityksen (ihan vain olimme katsomossa, emme trapetseilla) välissä kävimme Pyynikin näkö-tornilla retkellä. Sieltä löytyi tuo kuvan rakkauden-tunnustus kaiverrettuna metallipintaan. Joskohan tunteiden kohde on koskaan asiasta jyvälle päässyt? Jospa raaputan hänen nimensä tähän...jospa hän joskus huomaisi minut... Vai onko joku pari halunnut julkistaa olonsa koko kansal-le ihan Pyynikin-harjulta käsin. Ihmiskohtaloita on monenlaisia. Yksin, yhdes-sä... ja kuinka toista tarvitsemmekaan. Jos jotain hienoa tapah-tuu, mietin heti kenelle kerron, kenen kanssa jaan. Kerran olin yksin elokuvissa. En edes muista mikä leffa se oli. Hukkaan meni, kun ei voinut analysoida tai hehkuttaa! Tähän sopisi se “ Jeesuksen kanssa et koskaan ole yksin”- totuus. Näinhän se on. Ja silti... usein korventaa ja pakottaa. Jumalan rakkaus on annettu jaettavaksi. Ei se siitä lopu eikä kulu. Ei piiloteta edelleenkään sitä kynttilää vakan alle... Ollaan yhä Isän käsinä ja jalkoina. Annetaan korvan kuulla ja sydämen huomata. Vaikka työpaikalla tai opiskelukavereiden keskellä. Tai kaupan jonossa. Ihan vaan ollaan ihmisiksi. Voisihan sitä taas yrittää... :)